Viikonlopun rytistys imaisi mehut tehokkaasti, mutta oli samalla antoisaa. Oma monologini oli vielä viikko sitten varman oloinen, mutta olotila on jälleen horjuva. Viikonlopun aikana tehdyt kolme vetoa olivat kaikki hieman epävarmoja, eikä eniten siksi, että vieläkin jotkut tekstikohdat tuntuvat vaikeilta. Huomaan, että heti ollessani heikoilla, tulee vedosta aggressiivisempi, hyökkäävämpi, sillä se on minulle helpompaa ja turvallisempaa. Joudun jatkossa taistelemaan sitä vastaan, sillä haluan, että myös pehmeämmille sävyille jää tilaa.
Monologissani Ulriken sellissä vierailee vartija. Hän katsoo Ulrikea kuin tätä ei olisi olemassa, kuin tämä olisi läpinäkyvä. Tarve tulla nähdyksi on yksi pääsyitä, miksi teatteria teen. Eikä se tarkoita pelkästään näyttelemistä, vaan ohjatessani teen itseni näkyväksi muiden kautta.
Tällä hetkellä tuo näkyväksi tulemisen tarve on pinnalla niin, että sattuu. Vaikka työryhmän muut ihmiset ovatkin silminensä paikalla, he alkavat jo tietää, mitä minä teen tai sanon. En pysty tarjoamaan heille enää juuri mitään uutta.
Toivon, että ensi viikolla saamme kenraaleihin jo muutaman luottokatsojan, sillä tyhjille tuoleille näytteleminen alkaa tuntua turhauttavalta. Tahtoo yleisöä! Nyt!
No, ensi-iltaan on saatu ensimmäiset varaukset, joten eiköhän se yleisö sieltä pikkuhiljaa tulekin.
Ei malttaisi odottaa, vaikka pelottaa...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti