Monologien uusi tuleminen

Meillä on kaikilla sama tarina - Dario Fon ja Franca Ramen monologeja nähdään vielä kaksilla festivaaleilla.

Joulukuun 12. päivä monologit vierailee Valkeakoskella Kaamosthalia-tapahtumassa. Tammikuun viimeisenä viikonloppuna nähdään kaksi esitystä Mikkelissä, Työväen Näyttämöpäivillä.

Fiiliksissä

Huuuiiii. Hieno fiilis ja esityksen yleisöennätys: 21 katsojaa. Jos edellinen esitys jäi omalta osaltani hieman tekniseksi, niin tänään nousi fiilis itselläkin. Liekö ollut katsojien määrä, onnistunut itsensä rauhoittelu ennen esitystä vai ne päikkärit, jotka kerkesin tänään nukkumaan, mutta nautin olostani lavalla oikein kunnolla. Vähän katsojia on selvästi intiimimpi, mutta toisaalta tänään huomasi, että paljon väkeä tuo mukanaan paljon energiaa. Eri kohdat uppoavat eri ihmisiin eri tavalla ja sitä pääsee itsekin nauttimaan enemmän yleisön reaktioista.

Ihanaa olla proggiksen tässä vaiheessa. Ei tarvitse enää miettiä, miten tekisin tätä vielä eteenpäin vaan voi heittäytyä fiilikseen ja antaa mennä. Monologeja on menty sen verran läpi, että ne menevät kyllä ja unohdukset pystyy yleensä melko huomaamattomasti paikkaamaan... Ja yleisö on ennemminkin voimavara kuin kauhistus :). Vaikka kyllä minua edelleenkin jännittää, joka kerta ja tänäänkin jo ennen puoliaikaa, vaikka olin päättänyt, että aloitan panikoinnin vasta väliajalla...

Saa nähdä mitä ensi tiistai tuo tullessaan. Toivottavasti ainakin yleisöä!

Esityskaudella

Monologien esitykset pyörivät parhaillaan, vaikka täällä blogin puolella onkin ollut hiljaisempaa.

On ollut hauska huomata, että itselleni antama lupa olla erilainen esityksissä on toiminut hyvin. Toki jotkut esitykset ovat olleet väsyneempiä tai liian virittyneitä, mutta yleisesti ottaen tekeminen on tuntunut hyvältä.

Iloinen olen myös siitä, että vaikka yleisöä on käynyt harmillisen vähän, se on ollut hienosti mukana. On mahtava näytellä ihmiselle, joka katsoo rohkeasti takaisin, eikä väistä esiintyjän katsetta. Samoin olen nauttinut yleisökeskusteluista, viime kerralla päästiin jopa keskustelemaan vähän sisällöistäkin, eikä pelkästä muodosta, vaikka se onkin luontevasti se puoli, josta on heti esityksen jälkeen helpompi keskustella.

Jos kävit katsomassa esityksen ja jotain jäi sanomatta, voit toki sanoa sen myös täällä kommenteissa. Kaikki kommentit otetaan mielenkiinnolla vastaan.

Tahdon tulla nähdyksi

Viikonlopun rytistys imaisi mehut tehokkaasti, mutta oli samalla antoisaa. Oma monologini oli vielä viikko sitten varman oloinen, mutta olotila on jälleen horjuva. Viikonlopun aikana tehdyt kolme vetoa olivat kaikki hieman epävarmoja, eikä eniten siksi, että vieläkin jotkut tekstikohdat tuntuvat vaikeilta. Huomaan, että heti ollessani heikoilla, tulee vedosta aggressiivisempi, hyökkäävämpi, sillä se on minulle helpompaa ja turvallisempaa. Joudun jatkossa taistelemaan sitä vastaan, sillä haluan, että myös pehmeämmille sävyille jää tilaa.

Monologissani Ulriken sellissä vierailee vartija. Hän katsoo Ulrikea kuin tätä ei olisi olemassa, kuin tämä olisi läpinäkyvä. Tarve tulla nähdyksi on yksi pääsyitä, miksi teatteria teen. Eikä se tarkoita pelkästään näyttelemistä, vaan ohjatessani teen itseni näkyväksi muiden kautta.

Tällä hetkellä tuo näkyväksi tulemisen tarve on pinnalla niin, että sattuu. Vaikka työryhmän muut ihmiset ovatkin silminensä paikalla, he alkavat jo tietää, mitä minä teen tai sanon. En pysty tarjoamaan heille enää juuri mitään uutta.

Toivon, että ensi viikolla saamme kenraaleihin jo muutaman luottokatsojan, sillä tyhjille tuoleille näytteleminen alkaa tuntua turhauttavalta. Tahtoo yleisöä! Nyt!
No, ensi-iltaan on saatu ensimmäiset varaukset, joten eiköhän se yleisö sieltä pikkuhiljaa tulekin.

Ei malttaisi odottaa, vaikka pelottaa...

Edistysaskeleita ja jännitystä

Takana on mielenkiintoinen viikko oman monologini edistymisen kannalta. Viime sunnuntai oli melkoista takkuilua. Luulin osaavani tekstin, mutta harjoituksissa huomasinkin, että koska en ollut tahkonnut sitä läpi etukäteen samana päivänä moneen kertaan, en muistanutkaan sitä kunnolla... Jotenkin en muutenkaan päässyt vauhtiin ja fiilikseen. Keskiviikon reeneissä fiilis olikin ihan erilainen. Homma rullasi ja vaikka pari vakiopaikkaa takkuilikin, kokonaisuus rullasi mukavasti. Torstaina sama toteutui, vaikka en päivän aikana ollut tekstille kerinnytkään uhrata ajatusta. Se lievensi paniikkia, jonka saan aikaan itselleni ennen esityksiä: "jos en kerkeä käydä tätä päässäni läpi, en muista sitä lavallakaan..." Nyt on siis taas hyvä fiilis oman osuuden suhteen. Pientä viilaamista, sohlauspaikkojen oikomista ja toistoa varmuuden saamiseksi on edessä, mutta teoriassa kokonaisuus on kasassa :).

Uusia elementtejä on tietysti vielä tulossa koko touhuun, kun saadaan yleisöä paikalle. Nyt jo pelkkien tuolien levitteleminen ympäri esitystilaa sai vatsanpohjassani aikaan perhosefektin. Saatika sitten kun tuolit saavat kasvot, jotka eivät peity pimeyteen vaan kylpevät samassa valossa kuin minä itse siinä lavalla. Jännittävää ja haastavaa varmasti, mutta samalla todella kiehtovaa. Vaivaantuuko yleisö ja hämmennynkö minä vai onko välit välittömät ja avoimet ja voin ammentaa enegriaa yleisöstä? Toivon jälkimmäistä.

Kaksintaistelu käynnissä

Tämä produktio on ollut minulle työtavaltaan sekä haastava että vapauttava. Haastava siksi, että olen oman itseni ohjaaja. Vapauttava aika lailla samasta syystä.

Minussa on kaksi aivan erilaista teatterin tekijää. Näyttelijänä olen kuuliainen ohjaajilleni, en sooloile enkä muuntele, ellei niin erikseen sovita. Pyrin toistamaan esitystilanteessa materiaalin mahdollisimman samanlaisena kuin se on harjoiteltu.

Ohjaajana taas annan vapautta, vaikka saatankin olla hyvin tarkka yksityiskohdista. Kuitenkin pyrin siihen, että asettamieni raamien sisällä näyttelijä saa hakea oman tulkintansa.

Nämä kaksi teatterintekijää ovat olleet melkoisella törmäyskurssilla tätä esitystä harjoitellessa. Muiden tekstejä apuna työstäessä olen jonkin verran joutunut suitsimaan dominoimishaluista ohjaajaa itsessäni. Olen koettanut tarjota vaihtoehtoja ja vahvistaa muiden monologien tekijöiden omia valintoja omien tekstiensä tulkkeina. En ole siinä välttämättä aina onnistunut, mutta minulle on myös aina ollut oikeus sanoa, että lopeta ohjaaminen.

Omaa tekstiä harjoitellessa olo onkin ollut sitten melkoisen jakomielitautinen. Kuuliainen näyttelijä on ollut muotoiltavaa massaa vapautta ja suitsia sopivassa suhteessa annostelevan ohjaajan käsissä.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ohjaaja on voittanut ja näyttelijä mukautunut tilanteeseen. Monologini on joka kerta erilainen. Vaikka teksti ja tekstin alla olevat asiat ovat muuttumattomia, tulkinta saattaa päivästä riippuen painottua eri tavalla. Tunnelma on eri, niin tekijällä kuin katsojallakin.

Tuntuu vapautuneelta, hyvältä ja oikealta.

Minun Meinhofini hymyilee. Ja riehuu.

Oma monologini, Ulrike Meinhofin synkeähkö yksinpuhelu vankisellissä, on nyt sellaisessa vaiheessa, ettei sitä halua yliharjoitella. Teksti alkaa olla hyvin päässä, mitä nyt muutamat herra Fo'lle tyypilliset luettelot tuottavat hampaiden kiristyksiä. Enkä ole ainoa, kaikissa muissakin teksteissä on sama haaste.

Mutta siitä yliharjoittelustahan minun piti... Olen huomannut, että Ulrikeni on joka kerta hieman erilainen. Perusta on sama, ajatukset ovat samat, mutta nyanssit ja painotukset erilaisia. Tänään mukaan tuli uutena vivahteena ironinen hymy. En tiedä vielä, onko se hyvä tai tuleeko se jäämään. Tai ehkä se tulee ja menee, päivän mukaan. En kuitenkaan halua hinkata monologiani liikaa, en kaipaa niinkään yksityiskohtien viilaamista vaan ennemminkin toiston tuomaa turvaverkkoa, johon pudottautua ja antaa mennä. Uskon, että Ulrike tulee olemaan myös jokaisessa esityksessä hieman erilainen, riippuen esittäjänsä sisäisistä värinöistä kulloisenakin päivänä.

Alkuun lähdin rakentamaan Ulrikesta liian suorasukaisen aggressiivista, kulutin aggressioni loppuun jo ensimmäisillä sivuilla ja jouduin menemään lopun matkaa pelkillä rippeillä. Ei ollut mitään, minne kasvattaa. Sitten oivalsin, että minulla on varaa tehdä pientä, hiljaista ja tunkkaista, sille aggressiomyllylle voi sitten jättää oman paikkansa, eikä silloin tarvitse enää puskea niin paljon.

Ulrike puhuu itsekseen, itse luomalleen kuvitteelliselle valamiehistölle. Monologini on hänen viimeinen todistajanlausuntonsa, se, mikä on pakko saada sanotuksi ennen kuolemaa.

Yksinäisyyden ja klaustrofobian tunteet tulevat joskus mukaankin, kun pajatan tekstiä päässäni keskellä neljänruuhkaista Hämeenkatua. Ihmisten kiire, meteli, hajut ja liialliset ärsykkeet muuttuvat ahdistaviksi. On helppoa samastua tekstin huomioihin maailmasta. Silloin tällöin tuntuu siltä, ettei Ulrike (tai siis Dario Fo, tietenkin) ihan väärässäkään ole.

Voisin olla kuka tahansa meistä

Ehkä on aika minunkin avata sanainen arkkuni. Harjoittelumenetelmä on todellakin uusi. Empä ole aikaisemmin pauhannut autonratissa yksin ajaessani tähän malliin. Syy meuhkaamiseen ja yksinpuheluun ei ole kännykäni handsfree vaan jankkaan tekstiä läpi matkalla kaupunkiin ja takaisin. Puolet ehtii mukavasti kerrata ajomatkan aikana Hervannasta keskustaan. Sitten onkin pöllämystynyt olo, kun nousee autosta ja palaa tähän maailmaan. Toinen menetelmäni tekstin opetteluun on ollut lässyttää sitä läpi sylivauvalle. Nyanssit ja äänenpainothan siinä jää pois tai vääristyy aika tavalla, mutta eiköhän se tyhjää parempi ole. Nyt kun teksti alkaa olla päässä, alkaakin monologin harjoittelussa uusi mielenkiintoinen vaihe, kun pitäisi pystyä pauhaamaan välillä täysilläkin. Täytyy huomenna kokeilla, josko parvekkeen ovi eristää riittävästi, että saa päikkäriajan hyödynnettyä. Jännittävää, kuinka kaikki tästä etenee. Teatterin tiloissa reenaaminen on harvinaista luksusta ja oikein harmittaa, kun varsinkin yksin temmeltäessä kunto tuntuu loppuvan kesken. Niin fyysinen kuin henkinenkin. Toivottavasti ainakin tämä flunssa jo pian häviää.

Oma tekstini tosiaan kertoo ihan tavisnaisen elämästä, joskaan ei kuintenkaan omastani, joten haastetta riittää. Monologin minä voisi siis olla kuka tahansa meistä naisista. Mutta onhan siihen oikeastaan ympätty aika paljon elämän varsitiellä vastaan tulevista mahdollisuuksista: seksiä, abortteja, lapsi, väkivaltaa, rakastuminen, ero, itsenäistyminen... Mahdollisuuksista siis siinä mielessä, että ne saattavat mahdollisesti osua kohdalle, mutta osan tietysti toivoisi voivansa jättää kokematta.

Nimetöntä huoraa pannaan halvalla

Nimetöntä huoraa pannaan halvalla lienee monologini kantava teema. Ja se on hyvä heittää ekan blogimerkintäni otsikkoon ja ekaan lauseeseen niin google-osumien määrä on taattu! On se valaisevaa olla oikeassa elämässä pyörittämässä uusmedia-taloa.
Platform-palavereista onkin sitten kiva rynnätä treeneihin ja vaihtaa liikemaailman paperinuket hullujenhuoneen tohtoreihin. Siirtymä ei ainakaan viime treeneissä ollut kivuton ja alku hapuili aika lailla. Työryhmän onneksi pääsin edes jonkinlaiseen vauhtiin ja sainpa nauttia myös Merin ihanasta monologista. Kuvaa kai ihan tavis-naisen elämää, joskaan ei mitenkään tavalliseen tyyliin. Lisa Ihmemaassa asuu meissä kaikissa. Toivoa siis on!

Kun monologeissa käsitellään taviksia, huoria ja terroristeja, mikä niitä yhdistää? Aika kornia perustella niiden valintaa sillä, että ne kaikki kertovat olioista jotka on biologisten syiden takia nimetty naisiksi, ja siksi kokosimme niistä esityksen. Ne ajat ovat toivottavasti ohi, kun oletetaan, että naisista kertovat tekstit käsittelevät ensisijaisesti naiseutta ja miesten tekemät tekstit mitä vaan yleismaailmallista, kaikkia kiinnostavaa. Näissä kaikissa monologeissa haetaan mielestäni tilaa. Oikeutta ottaa sekä määritellä omaa tilaa, vaikka sitten vankeudessa. Se on minulle yksi tapa määritellä feminismi. Feminismin avulla jokainen, sukupuoleen katsomatta, voi kyseenalaistaa osoitetun paikkansa. Feminismi on työkalu oman paikan ja elämän uudelleenmäärittämiseen. Oletko ahtaalla? Vaihda sukupuolta/näkökulmaa/ideologiaa/elämää. Vaihtaminen kannattaa aina.

Vaiheessa

Koska kaikki neljä tekijää ovat kovin erilaisissa elämäntilanteissa ja loma-ajat sun muut ovat vaikuttaneet aikatauluihin, vasta tänään päästiin ensimmäistä kertaa sitten alkupalaverin harjoittelemaan yhdessä.

Edellämainitusta syystä kaikki monologit ovat vähän eri vaiheissa, jokainen kun harjoittelee pääasiassa itsekseen ja siihen on kullakin erilaiset mahdollisuudet. Helposti tulee sellainen olo, että pitäisi olla jo jossain. Pitäisi olla teksti jo päässä tai että pitäisi olla jo kaikki tulkinta hallussa. Tulee pyydeltyä anteeksi, kun ei vielä kokonaan osaa eikä ole vielä ihan varma kaikesta. Vaikka ei vielä pitäisi varsinaisesti olla mitään, ensi-ilta on yli puolentoista kuukauden päässä.

Itselleni tällainen tekotapa, jossa jokainen tekee töitä yksinään ja muiden kanssa kahlataan tekstejä kokonaisuuksina, on uusi. Yleensä kun monologeja tupataan harjoittelemaan hyvinkin lyhyissä pätkissä, lause ja kappale kerrallaan. Toisaalta, tällä tavalla itse työstäen tulee tekstiin nähden otettua enemmän vastuutakin. Itse olen omaa pätkääni taltuttaessa tuumaillut mm. sitä, miten tekstin sisältämä yhteiskunnallinen havainnointi on ihan yhtä pätevää nyt kuin neljännesvuosisata sitten kirjoitusaikanaan.

Aloitus

Teemme syksyllä 2009 ensi-iltansa saavaa toistaiseksi vielä nimetöntä monologinäytelmää Tukkateatterissa. Monologit ovat Dario Fon vaimolleen Franca Ramelle esitettäväksi kirjoittamia tekstejä, jotka käsittelevät naisia, naiseutta, seksiä ja väkivaltaa ja... niin, mitä muuta? Tätä aihetta ja harjoitusprosessia avaa tämä blogi, jossa tekijät puhuvat omilla äänillään.

Lisää tulossa heinä-elokuun aikana...