Ehkä on aika minunkin avata sanainen arkkuni. Harjoittelumenetelmä on todellakin uusi. Empä ole aikaisemmin pauhannut autonratissa yksin ajaessani tähän malliin. Syy meuhkaamiseen ja yksinpuheluun ei ole kännykäni handsfree vaan jankkaan tekstiä läpi matkalla kaupunkiin ja takaisin. Puolet ehtii mukavasti kerrata ajomatkan aikana Hervannasta keskustaan. Sitten onkin pöllämystynyt olo, kun nousee autosta ja palaa tähän maailmaan. Toinen menetelmäni tekstin opetteluun on ollut lässyttää sitä läpi sylivauvalle. Nyanssit ja äänenpainothan siinä jää pois tai vääristyy aika tavalla, mutta eiköhän se tyhjää parempi ole. Nyt kun teksti alkaa olla päässä, alkaakin monologin harjoittelussa uusi mielenkiintoinen vaihe, kun pitäisi pystyä pauhaamaan välillä täysilläkin. Täytyy huomenna kokeilla, josko parvekkeen ovi eristää riittävästi, että saa päikkäriajan hyödynnettyä. Jännittävää, kuinka kaikki tästä etenee. Teatterin tiloissa reenaaminen on harvinaista luksusta ja oikein harmittaa, kun varsinkin yksin temmeltäessä kunto tuntuu loppuvan kesken. Niin fyysinen kuin henkinenkin. Toivottavasti ainakin tämä flunssa jo pian häviää.
Oma tekstini tosiaan kertoo ihan tavisnaisen elämästä, joskaan ei kuintenkaan omastani, joten haastetta riittää. Monologin minä voisi siis olla kuka tahansa meistä naisista. Mutta onhan siihen oikeastaan ympätty aika paljon elämän varsitiellä vastaan tulevista mahdollisuuksista: seksiä, abortteja, lapsi, väkivaltaa, rakastuminen, ero, itsenäistyminen... Mahdollisuuksista siis siinä mielessä, että ne saattavat mahdollisesti osua kohdalle, mutta osan tietysti toivoisi voivansa jättää kokematta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti