Oma monologini, Ulrike Meinhofin synkeähkö yksinpuhelu vankisellissä, on nyt sellaisessa vaiheessa, ettei sitä halua yliharjoitella. Teksti alkaa olla hyvin päässä, mitä nyt muutamat herra Fo'lle tyypilliset luettelot tuottavat hampaiden kiristyksiä. Enkä ole ainoa, kaikissa muissakin teksteissä on sama haaste.
Mutta siitä yliharjoittelustahan minun piti... Olen huomannut, että Ulrikeni on joka kerta hieman erilainen. Perusta on sama, ajatukset ovat samat, mutta nyanssit ja painotukset erilaisia. Tänään mukaan tuli uutena vivahteena ironinen hymy. En tiedä vielä, onko se hyvä tai tuleeko se jäämään. Tai ehkä se tulee ja menee, päivän mukaan. En kuitenkaan halua hinkata monologiani liikaa, en kaipaa niinkään yksityiskohtien viilaamista vaan ennemminkin toiston tuomaa turvaverkkoa, johon pudottautua ja antaa mennä. Uskon, että Ulrike tulee olemaan myös jokaisessa esityksessä hieman erilainen, riippuen esittäjänsä sisäisistä värinöistä kulloisenakin päivänä.
Alkuun lähdin rakentamaan Ulrikesta liian suorasukaisen aggressiivista, kulutin aggressioni loppuun jo ensimmäisillä sivuilla ja jouduin menemään lopun matkaa pelkillä rippeillä. Ei ollut mitään, minne kasvattaa. Sitten oivalsin, että minulla on varaa tehdä pientä, hiljaista ja tunkkaista, sille aggressiomyllylle voi sitten jättää oman paikkansa, eikä silloin tarvitse enää puskea niin paljon.
Ulrike puhuu itsekseen, itse luomalleen kuvitteelliselle valamiehistölle. Monologini on hänen viimeinen todistajanlausuntonsa, se, mikä on pakko saada sanotuksi ennen kuolemaa.
Yksinäisyyden ja klaustrofobian tunteet tulevat joskus mukaankin, kun pajatan tekstiä päässäni keskellä neljänruuhkaista Hämeenkatua. Ihmisten kiire, meteli, hajut ja liialliset ärsykkeet muuttuvat ahdistaviksi. On helppoa samastua tekstin huomioihin maailmasta. Silloin tällöin tuntuu siltä, ettei Ulrike (tai siis Dario Fo, tietenkin) ihan väärässäkään ole.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti